Sirja Moberg: Light Beings Alchemy
18.12.2025-18.1.2026
Materialisoitunutta aikaa ja valoa paperilla
Kuvataiteilija Sirja Mobergin näyttelyssä nähdään kamerattomia ja "hitaita valokuvia" kuten kemigrammi-, lumen- ja maaperäkromatografia vedoksia. Teokset käsittelevät metsämaisemaan piiloutunutta historiaa maaperään kytkeytyvän taide & tiede dialogin-, geomantian- ja luonnonhenkisyyden kautta. Mobergia kiehtoo valokuvan toimijuus todellisuuden paljastajana, piilottajana ja rajaajana.
Light Beings Alchemy-näyttelyssä Sirja Moberg (TaM) syventyy analogisen valokuvan materiaalisuuteen ja rajojen venyttämiseen. Hänen valokuvansa ovat enemmän-kuin-inhimillisten maailmojen välistä yhteyttä: elollisten organismien aikaansaamia ja valon piirtämiä jälkiä valokuvapaperille. Jäljet rinnastuvat geomantiaan, joka on muinainen ennustamisen tapa maahan heitetyistä tikuista, kivistä tai hiekasta sekä niiden tulkitsemisesta. Valokuva- ja biotaiteen muotona Moberg käyttää maaperäkromatografia–menetelmää, jossa maa-, metsäaines- ja turvenäytteet muodostavat paperille maaperän visuaalisen "muistijäljen". Kromatografiat tehdään valoherkälle paperille, johon on imeytetty kemiallinen seos maata ja turvetta, sammalta, jäkälää tai naavaa muodostaen pyöreän ja ainutlaatuisen kuvan. Tämä valokuvakemiaa hyödyntävä ja alunperin tieteen tarkoituksiin kehitetty, ja Mobergin eteenpäin muovaama, tekniikka kuvastaa maaperään piiloutunutta elämää.
Työhuone työskentelynsä ohella Moberg toteuttaa kenttätyömatkoja Etelä-Suomen vanhimpiin metsiin dialogissa siitepölytutkija Jemina Djupsjöbackan kanssa. Tutkija analysoi siitepölynäytteitä metsämaan suoturpeesta, minkä avulla voidaan jäljittää metsän vaiheita, mennyttä kasvillisuutta, ilmastovaikutuksia ja metsänhoidon historiaa. Moberg taas ammentaa inspiraatiota tästä meneillään olevasta tutkimuksesta ja hyödyntää tutkimusnäytteitä teoksien valmistus materiaaleina, mistä näyttelyssä on esillä lopputuloksia. Lisäksi vuodesta 2022 lähtien Moberg on kunnioittavasti kerännyt luonnonmateriaaleja metsistä ja luonnonsuojelualueilta, meteoriitti kraatterijärviltä sekä Saamenmaan luonnosta teoskokonaisuutta varten.
Sirja Moberg on Helsingissä asuva kuvataiteilija. Hän valmistui taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta, erikoistuen valokuvaan vuonna 2020. Moberg työskentelee usein pitkäaikaisissa projekteissaan valokuvauksen laajennetun kentän, biotaiteen, installaation ja videon parissa. Kokeelliset valokuva menetelmät ja niiden yhdistäminen muihin taidetekniikoihin, samoin kuin taiteen ja tieteen rajapintojen tutkiminen, ovat hänen työlleen tunnusomaisia piirteitä. Mobergin teoksia on ollut esillä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla, kuten Porvoon taidehallissa (2024), Luonnontieteellisessä Keskusmuseossa (2023), Valokuvataiteen museossa (2020) ja Vanhassa Munch Museossa Oslossa (2025).
Niina Pietarinen: Sydänmaantie 641
18.12.2025-18.1.2026
Tunsin syvää haikeutta, kun tulin ensimmäisen kerran tyhjään taloon. Sattui olemaan tapaninpäivä, ja olin tottunut viettämään jouluni täällä. Esineet olivat niillä sijoillaan, joille ne olivat marraskuun alussa jääneet. Oli pimeää. Kuistin valo oli päällä, jottei talo näyttäisi autiolta. Tuntui surulliselta, vaikka oli ollut odotettavissa, ettei mummo enää kauaa pärjää omillaan kotona.
Talo on rakennettu vuonna 1980. Talon ympäristö on kivistä ja kallioista, etelä- ja pohjoispuolella aukeavat pellot, joilla enoni hevoset kesällä laiduntavat. Takapihalla on suuri kataja, syyreneitä, omena- ja luumupuita sekä herukoita. Piha muuttuu vähitellen pellosta metsäksi.
Sydänmaantie 641:ssä Niina Pietarinen pohtii omistamisen, arvon mittaamisen ja luopumisen teemoja asumattomaksi jääneen mummolansa kautta. Näyttelyn valokuvat ovat vuodelta 2022, jolloin Pietarinen dokumentoi tyhjilleen jäänyttä mummolaa ja sen ympäristöä puolen vuoden ajan. Kaksi kuukautta Pietarisen isoäidin kuoleman jälkeen mummola tyhjennettiin kokonaan.
Näyttelyn teoksissa Pietarinen pohtii kolmen sukupolven suhdetta tavaraan. Pietarisen 1920-luvulla syntyneiden isovanhempien oli vaikea käsittää, etteivät ehjät tai muutoin käyttökelpoiset esineet kelvanneet kenellekään. Suurin osa jäämistöstä kierrätettiin tai poltettiin ja vain pieni osa esineistä sai uuden kodin lähisukulaisilta.
Henkilökohtaisen lähtökohdan kautta Pietarinen pohtii yleismaailmallista kokemusta omaisuuden perimisestä ja läheisen jäämistön läpikäynnistä. Se, minkä aiempi sukupolvi näki säilyttämisen arvoisena, ei välttämättä näyttäydy jälkipolville yhtä arvokkaana. Nykyään ihmisillä on tavaraa riittävästi jo omasta takaa, jolloin peritystä omaisuudesta voi tulla riesa.
Lopulta Sydänmaantie 641:ssä on kyse myös luopumisesta, sillä esineiden ohella luovutaan paikasta. Suhde tuttuun ja omaksi koettuun ympäristöön muuttuu, kun aiemmin säännölliset vierailut harvenevat, eikä ympäristössä tapahtuvia hienovaraisia muutoksia voi enää tavalliseen tapaan havainnoida.
Niina Pietarinen (s. 1990, Kangasniemi) on valokuvakirjoihin ja julkaisuihin keskittynyt valokuvataiteilija. Teoksissaan hän pohtii sukuun ja paikkaan kuulumisen teemoja arkistokuvien, tekstin ja valokuvaamisen avulla. Pietarinen on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriohjelmasta vuonna 2023 ja kuvataiteilijaksi Turun AMK:n Taideakatemiasta vuonna 2019.
Kiitos Taiteen edistämiskeskukselle ja Otto A. Malmin lahjoitusrahastolle työskentelyni tukemisesta.
Mari Hokkanen: The Grand Tour: Ihmeiden kabinetti
23.10.–16.11.2025
Tässä on nyt Dostojevskin järjiltään suistanut Jeesus vapahtajan käsi, kasa keski-ikäisten miesten päitä, pyhimysten jalkoja ja seksirikollisia joutsenia – jotka kohta päätyvät pataan, kun Leda pääsee vauhtiin. Kaikenlaista, mitä maailman museoista voi tarttua mukaan.
Keväällä 2023 valokuvataiteilija Mari Hokkanen ryhtyi hetkellisesti aristokraatiksi ja matkusti kaksi kuukautta junalla Euroopan halki mukaillen historiallista Grand Tourin reittiä ja perinteitä. Kyseessä on 1600-luvulta alkanut yläluokkaisten miesten koulutusmatka ja siirtymäriitti aikuisuuteen.
Matkalaisten piti olla kiinnostuneita renessanssitaiteesta, Kreikan mytologioista ja eksoottisten asioiden keräilystä. Näin myös taidekauppa sai alkunsa, tuhansien väärennettyjen matkamuistojen muodossa.
Myös Hokkanen keräsi taidetta kuvaamalla varsin summittaisesti museoissa ja taidehalleissa esillä olleiden teosten yksityiskohtia, jotka kiehtoivat häntä. Kotiin palattuaan hän leikkasi valokuvat palasiksi ja kokosi niistä studiossaan uusia asetelmia, valokuvapohjaisia kankaita ja kineettisiä veistoksia. Hänen käsissään Old Master -maalaukset saivat feministisen ja ateistisen vivahteen, ja hän oivalsi, että monilta osin maailma 600 vuotta sitten oli häkellyttävän samanlainen kuin nykyään.
∗∗∗
Helsinkiläisen valokuvataiteilija Mari Hokkasen (s. 1979) teoksia leimaa esityksellisyys. Hänen kuvansa ovat kameralle tehtyjä esityksiä ja studioon rakennettuja installaatioita, joissa kierrätysmateriaaleista muokatut lavasteet ja valokuvaprintit toimivat materiaalina. Leikkisä improvisaatio ja kokeileva materiaalien käyttö ovat hänelle tärkeitä työskentelymetodeja. Kirkkaiden värien taakse kätkeytyy usein synkkä viesti, jota naivistinen visuaalinen ilme pehmentää.
Hokkasen teoksiaan on ollut esillä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla, muun muassa Valokuvataiteen museossa (2023), Porvoon taidehallissa (2022), Valokuvakeskus Nykyajassa (2021), MUU Kaapelissa (2018) ja Street Level Photoworksissa, Glasgow’ssa (2016). Hokkasen teoksia on yksityisten kokoelmien lisäksi Saskian, Turun kaupunginmuseon ja valtion taideteostoimikunnan kokoelmissa. marihokkanen.com
Vaiheita - Phases
28.8.–21.9.2025
What happens when six poets and six photographic artists from Central Finland are paired up tp consider the concept of book in a new way? The exhibition is built around a description of the creative process.
Participants: Hanna Råst, Minna Karhunen, Anssi Ruuska, Kapa, Maria Kärkkäinen, Helmi Solimeїs, Niklas Salmi, Terhi Forssėn, Olli-Pekka Tennilä, Riitta Cankoçak, Fanny Torro and Gareth Phillips
The Sustainable Darkroom: MY WORK HERE IS DONE
08.05 - 29.06.2025
Hannah Fletcher
Edd Carr
Alice Cazenave
My Work Here is Done features new works by Hannah Fletcher, Edd Carr and Alice Cazenave from the Sustainable Darkroom - the world’s first charitable organisation dedicated to the development of ecologically-minded methods in photography. The exhibition deconstructs common materials in photography and their environmental, social, and political impacts. It unveils hidden violences embedded in photographic materials and chemistries, and questions their legacies in the face of contemporary crisis. Through this material breakdown, we can hope to envision a regenerative future for photographic materials, where toxicity and routine violence are not accepted as inherent, but questioned and reformed.
The title of the exhibition paraphrases the suicide note of George Eastman (founder of Kodak), reading, ‘To my friends, my work is done – why wait?’. But in an era of ecological crisis, photography’s material impact is being re-examined. With the work very much not done, the exhibiting artists are working at the forefront of low- toxic methods to reform and reshape Eastman’s legacy in view of a sustainable future.
Aapo Huhta: Gravity
13.2.-9.3.2025
Kun – – selkeiden ja artikuloitujen objektien maailmaa ei enää ole, havaitsemisemme – –muuttuu tilallisuudeksi ilman asioita. Näin käy yöllä. Yö ei ole havaittavissa oleva objekti; se kietoo minut sisäänsä ja läpäisee kaikki aistini – –. Yöllä ei ole ääriviivoja – – se on pelkkää syvyyttä ilman etu- tai taka-alaa, ilman pintoja ja välimatkaa, joka erottaisi sen minusta.
Maurice Merleau-Ponty: Phénoménologie de la perception
Uusissa koruttoman mustavalkoisissa töissään Aapo Huhta täyttää valokuvansa niin läpitunkemattomalla pimeydellä, että jopa taivaanranta liukenee siihen. Öistä tyhjyyttä asuttavat hahmot näyttävät kietoutuneen maidonvalkeaan sumuun tai jäävän jonkinlaisen kosmisen säteilyverhon taakse. Ne ovat sekä kipeän ruumiillisia että äärettömän kaukana, kuin visuaalisia kaikuja toisesta ulottuvuudesta. Hahmot eivät paljasta mitään asuttamastaan tilasta, koska niiden olemassaoloa eivät säätele meidän tuntemamme fysiikan lait.
Kolmiulotteisuus on uhattuna, kun Huhta purkaa valokuvauksen figuratiivista perinnettä. Analogisilla prosesseilla ja työtavoilla Huhta vääntää teoksissaan avaruutta ja aikaa lähes groteskeille mutkille. Hän vääristelee ihmiskehon ääriviivoja vimmatusti: näitä olentoja on pidettävä ennen muuta kuolevaisina.
Kuvasarjassa Gravity (Painovoima) Huhta jatkaa matkaansa eksistentiaalisten löytöjen polulla. Hän on keskittynyt taiteellisessa tuotannossaan aina ihmisen ja ympäröivän tilan suhteeseen ja etääntynyt vuosien mittaan dokumentaarisilta juuriltaan yhä abstraktimpaan suuntaan. Ihmishahmo on edelleen Huhdan vakioaihe, mutta se on aina äärimmäisen anonyymi. Kuten jo aiemmassa sarjassa Omatandangole, varjomaiseksi siluetiksi pelkistetystä yksittäisestä ihmisruumiista tulee ihmisyyden symboli, joka saa lukuisia merkityksiä. Sarjassaan Gravity Huhta kääntää tähänastisen väripalettinsa yllättäen päälaelleen jättämällä taakseen porottavan auringonpaisteen, jonka läpitunkemia aiemmat työt ovat olleet. Kun päivä kääntyy iltaan, kuoleman läsnäolo tulee tykö.
Gravity tuntuu tapahtuvan täpärästi suunnatonta mustaa aukkoa ympäröivän tapahtuma-horisontin ulkopuolella, limbossa, jossa niin aine kuin käsitteetkin muuttavat muotoaan romahduksen partaalle. Kehon hajoaminen näyttäytyy koko kauheassa kauneudessaan Huhdan hylätessä ihmisyksilön kuvaamisen normit. Ikuisen yön keskellä Gravityn ulkoavaruus on täynnä vihjeitä siitä, mitä on edessä, kun viimeisetkin voimat pettävät: loppu on pysyvästi kuiva maisema. Tältä siis näyttää rauha.
Helen Korpak
suomentaneet Markku Päkkilä ja Helka Sivill
Alexandra Marina: Boundaries
13.2.-9.3.2025
BOUNDARIES on iteraatio Alexandra Marinan monivuotisesta käsitteellisestä BODY HISTORY MUSEUM -projektista. Projekti tutkii, kokeilee ja ilmentää ajatusta kehon historiasta sekä niistä monista ja dynaamisista kehon kuvista, jotka liittyvät elettyyn kehoon.
BOUNDARIES-näyttely keskittyy linssipohjaiseen tekniikkaan ja kehoon sen rajojen sisä- ja ulkopuolella. Teokset liikkuvat digitaalisten ja analogisten maailmojen välillä, leikkien valaistun, vangitun ja liikkeessä olevan kehon kanssa. Kuvitteellinen laboratorio tieteellisin syväsukelluksin elettyihin kokemuksiin, yhdistettynä rituaaleihin. Aivan kuten keho, se on ilmaisussaan rajaton.
BODY HISTORY MUSEUM ei ole vain museo. Se on laboratorio. Se on temppeli.